Maalissaalis

Jottei musiikki ihan unohtuisi, todettakoon heti alkuun, että hankin tässä kuussa peräti kaksi uutuuslevyä.



Elbow – Build a Rocket Boys!
Englantilaisyhtyeen viides levy on sanalla sanoen tyylikäs. Varsinkin kahdeksanminuuttinen avausraita The Birds on harvinaisen komeaa kuultavaa.

Jonny – Jonny
Tämän superkokoonpanon ytimessä on skottilais-walesilainen voimakaksikko, Teenage Fanclubin Norman Blake ja Gorky's Zygotic Myncin Euros Childs. Erittäin hauska levy, tsekatkaa vaikka yli kymmenminuuttinen Cave Dance -pläjäys. Muiden kappaleiden pituus vaihteleekin sitten 1.40:n ja 3.35:n välillä.

(Näitäkään levyjä tuskin olisin raaskinut ostaa ilman jouluna saamaani lahjakorttia. Kiitos vaan!)

Sitten vakioaiheeseen eli kuukauden kirjoihin.



James Salter: Leikkiä ja ajanvietettä
(A Sport and a Pastime, 1967, suom. Ilkka Malinen 1988)
Tämän hain kirjastosta heti luettuani Joanan blogista, että Joel Haahtela oli maininnut kirjan suosikkinaan. Salterin tyyli vaikuttikin aluksi hyvin haahtelamaiselta ja ehdin jo innostua tosissani, mutta vähitellen tarina meni liikaa yhden asian ympärillä pyörimiseksi. (Aihepiiri tuli yllätyksenä, sillä vilkaisin etukäteen vain kansia enkä huomannut takaliepeen juonikuvausta.) Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin hyvä, enimmäkseen kaunista kieltä. Haahtela kohtaa Henry Millerin?

Barbara Stoney: Enid Blyton
(Enid Blyton, 2006, suom. Heikki Salojärvi 2008)
Mukava yllätys Kirjatorin kahden euron päiviltä. Tätä ennen en tiennyt Enid Blytonin (1897–1968) elämästä yhtikäs mitään, nyt tiedän vähän enemmän. Alun perin jo vuonna 1974 julkaistu, 2000-luvulle päivitetty elämäkerta kertoo tytöstä, joka ei koskaan oikein aikuistunut. Enidin elämään kuului vanhempien avioeron salailua, välien katkaisu äidin kanssa, kaksi omaa avioliittoa, kaksi tytärtä ja satoja kirjajulkaisuja. Jännintä oli kuulla Blytonin kirjoitusprosessista: hän istahti kirjoituskoneen ääreen, keskittyi ja saman tien näki mielensä näyttämöllä lapset, jotka ryhtyivät seikkailemaan omin päin. Enidin tarvitsi vain kirjoittaa tarina muistiin niin nopeasti kuin sormet antoivat myöten.



Siri Hustvedt: The Summer Without Men (2011)
Tästähän kirjoitin jo ennakkojutunkin. Varsin miellyttävä kirja. Ei ehkä mikään mestariteos, mutta vetävä tarina ja paljon kiinnostavia eri-ikäisiä (nais)hahmoja.

Enid Blyton: Seikkailujen laiva
(The Ship of Adventure, 1950, suom. Laila Järvinen 1961)
Jälleen yksi mieleenpainuva seikkailu, tällä kertaa Välimerellä aarteen perässä. Elämäkerran lukeminen antoi tähän mielenkiintoiset eväät, mutta turha analysointi unohtui pian, kun tarina vei mukanaan. Kokoelmastani puuttuu enää kaksi osaa: Seikkailujen joki ja Seikkailujen sirkus (ostan mielelläni, jos jollakulla on ylimääräisiä).

(Tässä välissä oli tarkoitus lukea Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, mutta en jaksanut kuin reilut 80 sivua. Epäilemättä hyvä kirja, mutta synkeät ihmiskohtalot alkoivat masentaa enkä halunnut velloa viikonloppuani alakulossa. Tuli kyllä vähän huono omatunto.)

Tim Thornton: Death of an Unsigned Band (2010)
Tästä kirjailijasta ja kirjasta en ollut kuullutkaan – kiitokset kirjastontädille tai -sedälle, joka oli asettanut sen esille. Levytyssopimusta tavoittelevasta lontoolaisyhtyeestä kertova romaani on kerrassaan mainio tapaus, jota voi suositella kaikille Hornby-faneille. Kirjasta pystyy varmasti nauttimaan, vaikkei olisikaan perehtynyt vuosituhannenvaihteen brittiskeneen, mutta vielä enemmän siitä saanee irti, jos muistaa JJ72:n, Gay Dadin ja King Adoran. Kirjan päähenkilöbändi kuulostaa paperilla niin hyvältä, että olisin takuulla tykännyt siitä kymmenen vuotta sitten. Thorntonin ensimmäinen kirja The Alternative Hero alkoi tämän myötä kiinnostaa sen verran paljon, että harkitsen sen tilaamista.

Carol Shields: Pikkuseikkoja
(Small Ceremonies, 1976, suom. Hanna Tarkka 2011)
Shieldsin 35-vuotiaan esikoisromaanin suomennos tuli ihan puun takaa. Minulla oli sattumoisin juuri lainassa kahden ensimmäisen romaanin alkukielinen yhteisjulkaisu Duet, mutta en onneksi ollut vielä ehtinyt lukea sitä, joten ei ollut mitään tekosyytä jättää tätä ostamatta. Ilokseni voin todeta, että ohuudestaan ja esikoisuudestaan huolimatta Pikkuseikkoja ei kalpene yhtään Shieldsin myöhempien mestariteosten rinnalla. (Kirjassa mainitaan jopa Iris Murdoch, hiih!) Muuta en oikein osaa tästä sanoa – jos haluatte tarkemman kuvauksen, katsokaa mitä vaikkapa Leena on kirjoittanut. Kyllähän tämän täytyy olla kuukauden paras. Sain juuri tietää, että se henkilö, jonka ansiosta tutustuin Shieldsiin, lukee kuin lukeekin tätä blogia. Suurkiitos vielä kerran!

Naisten(kirja)päivä

Ostin naistenkirjan.



Akateemisen myyjä nimittäin kysyi, tuleeko kirja lahjaksi. Ennen ei ole kysytty. Mutta ei se mitään, uskon tämän sopivan miehillekin. (Tunnustaako kukaan mies lukevansa Siri Hustvedtia? Sama se minulle, mutta kiinnostaisi kuulla.)

The Summer Without Men kertoo naisesta, jonka mies ehdottaa kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen "taukoa". Nainen joutuu hetkeksi mielisairaalaan ja palaa sitten kotiseudulleen toipumaan. Enempää en vielä tiedä. Aloitan kirjan, kunhan saan ensin luettua erään toisen naisen elämästä.

Tämä tuli ihan puun takaa – vastahan edellinen Hustvedt-suomennos Vapiseva nainen ilmestyi kauppoihin. Uutukainen on painettu niin kiireellä, että sivujakaan ei ole ehditty leikata.



Tai ehkä tuo on tarkoituksellista; en tiedä. Muistan huomanneeni saman jossain muussakin tuoreessa julkaisussa. Epätasaiset sivut saavat kirjan tuntumaan kivasti vanhemmalta. Kaupassa olisi ollut myös sileäreunainen brittipainos, mutta tykästyin tähän.

Eipä muuta tällä kertaa. Paitsi kukkia, olkaa hyvät:

Helmikuussa luettua

Helmikuu oli melko kiireinen, mutta muutama kirjakin mahtui ohjelmaan.



Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann
(Swann: A Mystery, 1987, suom. Hanna Tarkka 2010)
Mary Swann oli (fiktiivinen) maatalon emäntä, jonka harmaa elämä päättyi synkästi väkivaltaisen aviomiehen käsissä. Jossain välissä Swann ehti kuitenkin kirjoittaa pieniä runoja, jotka nostivat hänet postuumiin kulttisuosioon. Tämä kirja kuljettaa tarinaa neljän eri henkilön näkökulmasta ja huipentuu Swann-symposiumiin, jossa sattuu ja tapahtuu. Carol Shields on tarinankertojana mielestäni samaa kaliiperia kuin John Irving – hän tuntuu saavan aikaiseksi kiehtovan kertomuksen aiheesta kuin aiheesta. Tämä ei ehkä ole ihan Shieldsin paras kirja, mutta erittäin hyvä silti. Suomentaja Hanna Tarkka on jälleen kerran tehnyt nimensä veroista työtä, joten lukunautinto on taattu.

(Tässä välissä aloitin Anita Brooknerin Rantahotellia, mutta se ei oikein lähtenyt. Luin jotain 40–50 sivua, kun ajattelin että siinä alkaisi tapahtua tai ilmenisi jotain nerokasta, sentään Booker-palkittu ja kaikkea, vaan eipä ei. En tykkää jättää kirjoja kesken, mutta mieluummin silti jätän kesken kuin luen mitään väkisin.)

Erlend Loe: Kurttila
(Kurtby, 2008, suom. Tuula Tuuva-Hietala 2008)
Epäonnistuneen lukuyrityksen jälkeen valitsin varman päälle. Loe on yleensäkin helppoa luettavaa, ja (varhaisnuorille suunnatut?) Kurt-kirjat ovat sieltä kevyimmästä päästä. Kurttila puolestaan on Kurt-kirjoista sieltä sekopäisimmästä päästä: Kurtin perhe lähtee lomalle kohti Suomea mutta jämähtääkin Ruotsiin keskelle omituista uskonnollista yhteisöä. Viihdyttävää.

Riitta Jalonen: Veteen pudonneet (2007)
Kirjatorin kivan näköisiä 50 sentin kirjoja tämäkin. Nopeasti luettu pikkutytön tarina, nättiä tekstiä, mutta ei siitä lopulta jäänyt kovin paljon käteen saati päähän. Kirja lähtikin kiertoon pian yllä olevan kuvan ottamisen jälkeen. (Riitan mies on Olli Jalonen, jonka kehutun Poikakirjan haluaisin lukea.)

Nicole Krauss: Rakkauden historia
(The History of Love, 2005, suom. Terhi Leskinen 2006)
Tämä hömppärakkausromaanin näköinen opus olisi varmasti jäänyt lukematta ilman suositusta. Hyvä ettei jäänyt, kirja antoi paljon. Pääosissa ovat vanha juutalaismies, nuori juutalaistyttö ja mystinen kirja, joka on kulkenut omia reittejään halki sukupolvien ja yli kielirajojen. Monitahoinen tarina kestää varmasti toisenkin lukukerran. Nicole Kraussin mies on arvostettu kirjailija Jonathan Safran Foer, jolta en (vielä) ole lukenut mitään. Näköjään minulle on tullut tavaksi tutustua kirjailijapariskunnista ensin naisen tuotantoon (vrt. Jaloset ja Hustvedt-Auster), mikä saattaa kertoa jotain minusta lukijana.

John Irving: Leski vuoden verran
(A Widow for One Year, 1998, suom. Kristiina Rikman 1998)
The World According to Garp teki minusta Irving-fanin parikymppisenä. Nyt on kaikki kirjat luettu jo kauan sitten eli on aika aloittaa uusintakierros. Leski vuoden verran tuli luettua tuoreeltaan, joten vuosia ehti kulua täysi tusina. Tämä on (muistaakseni) ainoa Irvingin kirja, jonka päähenkilö on nainen. Muut elementit ovat tuttuja: kirjailijaelämää, kuolemaa ja menetyksen pelkoa, seksiä ja väkivaltaa, sovinnontekoa menneisyyden kanssa. Vain paini puuttuu – tällä kerralla tilaa saa squash. Kirja teki minuun nyt vielä suuremman vaikutuksen kuin 23-vuotiaana. Irving on nero, haluaisin kätellä häntä ja pyytää nimmarin johonkin kirjaan. (Toivottavasti hän käy Suomessa vielä joskus, viimevuotisesta visiitistä kuulin liian myöhään.) Kuukauden paras.