Ostoksilla jälleen

Tampereen Keskustorilla oli tänään väkee kun pipoo. Aamulehden järjestämää peräkonttikirppistä mainostetaan Suomen suurimmaksi käytetyn tavaran myyntitapahtumaksi, eikä väite välttämättä ole liioiteltu.


(Kuva: Tomi Vuokola / Aamulehti)

Tapahtuma pidetään vain kaksi kertaa vuodessa, koska useammin järjestettynä se ei kuulemma tuntuisi miltään. Itse en panisi pahakseni, jos kirppis olisi kerran kuukaudessa ja väkimäärä hitusen hillitympi. Tuhansien ihmisten massa puuroutui taas paikoin pahasti, mutta kuten aina, kärsivällinen kiertäminen tuotti tulosta.



Tänä vuonna ilmestynyt Carol Shieldsin kirja maksoi kaksi euroa, vanhat virvoitusjuomapullot euron kappale. Mainioita lisäyksiä kokoelmiin.

Illemmalla pyöräilin vielä automarketiin lamppuostoksille. Sattumalta vilkaisin myös dvd-osastolle, jossa odotti iloinen yllätys.



Vaimon kanssa ehdittiin vuosikausia ihmetellä, eikö Villi Pohjola -sarjaa muka koskaan julkaista kotimaisena dvd-versiona. Mutta nyt se on vihdoin täällä, ensimmäinen kausi koostettuna kolmelle levylle. Olettaisin, että jatkoakin seuraa (mistä saa tietoa tulevista dvd-julkaisuista?). Onhan tätä nuoruusvuosien suosikkisarjaa esitetty uusintana moneen otteeseen, mutta harvoin sitä on ehtinyt nähdä. Nyt saa katsoa ihan silloin kun haluaa, ah.

Kirjahüllü

Työkuvioita järjestellessä tuli laitettua myös koti kuntoon. Kirjatkin saivat lisää tilaa hengittää. Hyllyt näyttävät nyt paljon asiallisemmilta, kun teokset on lajiteltu kirjailijoittain.

Paraatipaikalle pääsivät Haahtelat, Murdochit, Hornbyt, Tammiset ja pari muuta valikoitua opusta.



Samalla selvisi, kenen kirjoja on hyllyissä eniten:

1. Iris Murdoch (23 kirjaa)
2. John Irving (16)
3. Nick Hornby (14)
4. Erlend Loe (10)
= John Steinbeck (10)
6. Anna-Leena Härkönen (9)
7. Carol Shields (8)
8. Roddy Doyle (7)
= Joel Haahtela (7)
= Ian McEwan (7)
= Petri Tamminen (7)
= Irvine Welsh (7)
(Päivitys 211010: Murdoch nousi kolmostilalta ykköseksi!)

Ketkäs teidän hyllyjänne hallitsevat?

Papa's got a brand new job

Nyt on mukava olo. Pitkään vaivanneet työkuviot ratkesivat odottamattomalla tavalla, kun tarjoutui tilaisuus vaihtaa työpaikkaa. Aloitan uudessa paikassa marraskuun alussa. Sen kunniaksi tässä teille kymmenen kappaletta, jotka sopivat tunnelmiini. (Ja sen kunniaksi tai paremman puutteessa myös tällainen kuva. Olin päättänyt, että omia pärstäkuviani en tänne laita, mutta toisaalta kaikki sivupalkin last.fm-linkkiä napsauttaneet ovat jo nähneet kuvan, joten sama sen väliä.)

Happy Happy (10 laulua, 33 minuuttia)
Eggstone - Against the Sun (2.40)
For Stars - How It Goes (2.45)
The Wrens - Happy (5.33)
Delays - Valentine (3.57)
Magnapop - Open the Door (3.38)
Galaxie 500 - Parking Lot (2.53)
Popsicle - Sunkissed (2.16)
Deee-Lite - Groove Is in the Heart (3.54)
Clem Snide - I Love the Unknown (2.46)
The dB's - Neverland (2.47)

Haloo Helsinki - ja Tampere

Sitten kun huvittaisi päivittää blogia useammin, elämä järjestääkin kaikenlaista muuta tekemistä ja ajattelemista (mikä on toki ihan hyvä asia). Nyt kuitenkin pikainen nosto.

Tästä piti tulla menovinkki helsinkiläisille, mutta huomasin juuri, että sama show on luvassa Tampereellakin (ja vielä ilmaiseksi!):
Jeffrey Lewis & The Junkyard esiintyy Telakalla ma 13.9. ja Bar Loosessa ti 14.9.



Jeffrey Lewis (s. 1975) on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja sarjakuvataiteilija. Hänen sanotaan edustavan anti-folk-genreä, joka Wikipedian mukaan on "amerikkalaisesta folkista ja punk rockista ammentava urbaanin folk-musiikin tyylilaji, joka sai alkunsa New Yorkissa 1980-luvun puolivälissä".

Anti-folkista en tiedä sen enempää, mutta ainakin Lewisin musiikki kuulostaa mukavan kotoisalta. Ei mitään hifistelyä, vaan kitara rämisee ja laulu on vähän sinne päin, usein suorastaan puhelaulua. Tarinat ovat kiintoisia, ja toisinaan meno yltyy jopa psykedeeliseksi. Kyllä niitä punk-elementtejäkin on havaittavissa, varsinkin asenteessa. Ja onhan Jeffrey myös coveroinut kokonaisen albumillisen Crass-yhtyeen kappaleita (12 Crass Songs, 2007).

Lewisin albumeista suosikkini taitaa olla The Last Time I Did Acid I Went Insane and Other Favorites (2001), jota ei tietenkään ole Spotifyssa. Junkyard-kokoonpanolla tehty, kantritunnelmiakin viljelevä 'Em Are I -levy (2009) kyllä löytyy, ja sen kolmosbiisi If Life Exists (?) sisältää yhden suosikkisitaateistani:

It's all easier said than done
and it's not even easy to say.

Tuo muuten pätee aika moneen asiaan. Voisi kuvitella, että Jeffreyn musiikki kuulostaa kivalta livenäkin.

Lewisin sarjakuvia en ole nähnyt muutamaa sivua enempää, mutta kiinnostavilta vaikuttavat nekin. Hänen tyylinsä on varsin runsas, joten jutut vaativat keskittymistä, mutta ainakin lyhyessä mitassa ne näyttävät toimivan hyvin. Kuten nyt tämäkin festivaaliaiheinen sivu parin vuoden takaa.

P.S. Euroopan-kiertueen majoitusjärjestelyt lienevät jo kunnossa, mutta ensi kuun Amerikan-keikkoja varten Jeffreyn keikkakalenterissa oli tällainen hellyttävä pyyntö:
If anybody has a place for the Jeff Lewis Band to sleep on any of the below nights please email JeffLewisBand@gmail.com - thank you!!

Sick Boy

Ei enää kovin sairas: kevyt syysflunssa on pian selätetty. Yöunet ovat kuitenkin jääneet niin vähiin, että tarvitaan tehokkaita troppeja.

Skottikirjailija Irvine Welsh on varmasti joidenkin mielestä sairas mies, toisten silmissä vain sairaan hauska. Kemikaalisukupolven hovirunoilijaksikin tituleerattu Welsh on tehnyt tulosta tappavaan tahtiin siitä lähtien, kun Trainspotting nosti miehen pinnalle 90-luvun puolivälissä. Seitsemän romaania ja neljä novellikokoelmaa käsittävän tuotannon tuorein osa on viimevuotinen Reheated Cabbage. Kokoelman kahdeksasta tarinasta seitsemän on julkaistu aiemminkin, mutta sen verran hämärissä yhteyksissä, että olin tätä ennen lukenut niistä vain yhden.



Irvinellä on melkoisen kiero mielikuvitus, ja jutut pursuavat odottamattomia juonenkäänteitä. Välillä aiheet voivat olla synkkiäkin, mutta sysimusta huumori takaa viihdyttävyyden. Uusimmassa teoksessa seikkailevat henkilöt ovat tuttuun tapaan varsin värikästä väkeä. Kaikkein parhaimmillaan Welsh on kuvatessaan inhottavia öykkäreitä - homofobisia sovinistisikoja, jotka yrittävät ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tällaisiin tyyppeihin ei totisesti haluaisi törmätä pimeällä kadulla, eikä edes valoisalla, mutta turvallisesti kirjan sivuilla tarkasteltuna hahmot ovat kerrassaan hulvattomia. Tällä kertaa kuulemme esimerkiksi, mitä Trainspottingista tutun Begbien mielessä liikkuu, kun äidin joulupäivälliselle ilmestyy siskon uusi mies.



Welshin kerronnan viehätystä lisää hahmojen paksu skottiaksentti. Kymmenen vuotta sitten näin The Acid House -kirjaan perustuvan elokuvan teatterissa. Yleisö reagoi tekstittämättömän leffan ensimmäisiin repliikkeihin epäuskoisella naurulla; eihän siitä mongerruksesta meinannut ymmärtää yhtikäs mitään. Painettuna kieli on kuitenkin helppotajuisempaa. Kummallisiin vokaaliyhdistelmiin ja muihin väännöksiin tottuminen vie toki hetken, mutta oudommankin näköisten sanojen merkitys selviää ennen pitkää asiayhteydestä. Esimerkiksi jalkapallo on fitba ja lapsi bairn (lieneekö meren yli tihkunut skandinaavisia vaikutteita). Welshin kirjojen vakiosuomentaja Sauli Santikko joutuu tosissaan huhkimaan leipänsä eteen. Santikko tekee eittämättä arvokasta työtä, vaikka stadilaisittain bamlaavat tyypit eivät tietenkään voi tehdä ihan samanlaista vaikutusta kuin aito asia. Ken whut ah'm sayin, likes?

Kuulkaapas Interpolia

Huomasin Laurin erinomaisesta blogista, tai oikeastaan blogin sivupalkin Twitter-ikkunasta (tunnustus: en ole ikinä käynyt Twitterissä), että Interpolin ensi viikolla julkaistava neloslevy on nyt kuultavissa.

Turn On the Bright Lights oli minun asteikollani viiden tähden levy, Antics neljän ja Our Love to Admire kolmen. Nimetön uutukainen ei missään nimessä ole kahden tähden levy, mutta ensikuuntelu jätti ristiriitaisen vaikutelman. Kansikuvasta huolimatta yhtye ei ole räjäyttänyt itseään kappaleiksi, vaan liikkuu entisenlaisissa maisemissa. Albumin alku vaikutti tylsähköltä, keskivaiheilla olevat jo tutut kappaleet hyviltä, loppu sekalaiselta. Aika näyttää kuinka pitkälle bändin suoritus riittää, mutta veikkaisin tämän osoittautuvan Interpolin kolmanneksi parhaaksi levyksi.

Mitä mieltä sinun mielipiteesi on Interpolin nykykunnosta?